Emme anna sen päättyä

 

”Eletään 2000-luvun alkupuolta. Juon aamukahvia kotona Karstulassa ja luen Keskisuomalaista. Selaan lehden nopeasti, jotta pääsen urheilusivuille. Toivon lukevani siirtouutisia JYPistä mutta vielä enemmän odotan lukevani raporttia edellisen päivän JJK-matsista.


Keskari luettu, kahvi juotu, sitten pallo kainaloon ja kohti Karstulan urheilukenttää.


Kello on 08:00 ja Karstulan kentällä on aika rauhallista. Juoksen pallon kanssa ja unelmoin, että jonain päivänä voisin edustaa JJK:ta kakkosdivarissa.


Kaudella 2004 pääsen katsomaan matsia ensi kertaa paikan päälle ja silloin se iski lopullisesti. Tiesin, että JJK on mun.


Muutin vuonna 2006 Jyväskylään, jolloin alkuhuuma oli jo muuttunut enemmänkin rakkaudeksi. Sain vielä asua aivan Harjun kupeessa, Mäki-Matissa. Nousu Ykköseen, sitten pian nousu Veikkausliigaan. Seura hullaannutti kaupunkia ja nuorta miestä lisää.


En tiedä lukeeko nuoret enään “Keskarin” otteluraportteja aamukahvin yhteydessä, mutta sen tiedän, että todella moni lapsi ja nuori maakunnissa seuraa JJK:ta. Manninen, Markkanen, Wusu, Poutiainen ja kumppanit ovat todella merkittäviä roolihahmoja Keski-Suomen lapsille ja nuorille.


Tällä kaudella joka ottelussa ihoni on mennyt kananlihalle. Se tapahtuu aina kun näen lasten antavan yläfemmoja pelaajille tai kun ottelun yhteydessä palkitaan esimerkillisesti toiminut ja tsempannut junioripelaaja. Oikeastaan jälkimmäisen tapahtuessa silmäkulmani on useimmiten myös kostunut. Tämä herkistely varmaan johtuu siitä, että olen kahden lapsen isä ja JJK merkitsee muutakin kuin mitaleita, sijoituksia ja europelejä.


JJK:n viestintä on aina positiivista sekä vastuullista. Jalkapallo on enemmän kuin jalkapalloa ihan oikeasti. Meillä on tuhansia palloilevia lapsia sekä nuoria. Kun seuran arvot ovat kohdillaan –  vaikka avoimessa kirjeessä toisin väitettiin – minä uskon että jalkapalloseura voi muuttaa maailmaa.


Nimenomaan tuomalla iloa lasten ja perheiden elämään.”

 

Marko Jalkanen@markojalkanen